Sinä tulit istumaan siihen viereeni. Pelkäsin koko ajan että lähdet pian pois, kavereidesi luokse.

’’Hei hei, mä menen nyt..’’, viimeisinkin ystäväni hyvästeli minut. Pieni pakokauhu hiipi mieleeni, pitääkö minunkin nyt lähteä kotiin? Istumme siinä vielä hetken, kunnes sinä toteat että täällä on tylsää. Mielessäni mietin että olkoot niin tylsää kun on, kunhan saisin olla sinun luonasi. Hyväksyin jo hiljaa mielessäni että kohta tulisi kotiin lähdön aika.

Hetken hiljaisuuden jälkeen päätit lähteä Shellille. Nousit ylös ja katsoit minua.

’’Tuutko säkin?’’

Jos en olisi vastannut tuohon kutsuun myöntävästi elämäni olisi hyvin erilaista nyt.

Pieni jännitys vatsanpohjassani lähdin siis perääsi. Matkalla hakemaan kenkiä mukaamme liittyivät sinun kaksi ystävääsi mukaamme.

Tunsin heistä molemmat, toinen oli serkkuni ja toinen hänen ystävänsä jonka ehkä paremminkin tiesin kuin tunsin. Molemmat meitä olivat vuoden vanhempia. En pitänyt kummastaan erityisesti, mutta he olivat sinun ystäviäsi.

Seurasin teitä hiljaisena, tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta tahdoin olla siellä missä sinäkin. Katselin vienosti hymyillen kuinka te pelasitte pelikoneita ja nauroitte typerille jutuillenne. Välillä säälin sinua, vaikka tunsin itseni ulkopuoliseksi, vähän olit sinäkin sitä.

Lähdimme pian ulos etsimään missä muu nuoriso oli. Kävelin tälläkin kertaa jäljessä seuraten muita, mutta tällä kertaa sinä liityit seuraani ja kävelit vieressäni. Juttelimme niitä näitä ja tunsin itseni onnelliseksi.

Nuoriso oli löytänyt paikkansa, liityimme seuraan. Kaljapullot kilisivät laukuissa, tupakat savusivat käsissä, kova nauru ja sammaloituva höpötys raikui joka puolelta ja mopot pörisivät kovaäänisinä ympärillä. Jos äsken olin tuntenut itseni ulkopuoliseksi niin sitä ei pystyisi kuvailemaan. Seisoin tiukasti vieressäsi ja yritin sopeutua joukkoon.

Tunsin kaikki, mutta kukaan ei ollut sydänystäviäni joten olin helpottunut kun puhelimeni soi, sain tekosyyn siirtyä pari metriä kauemmas. Puhelu kesti mukavan tovin, mutta sitten tahdoin jo liittyä muiden seuraan, kuulua joukkoon.

Eräs poika, jota henkilökohtaisesti inhosin, tuli siihen luoksesi.

’’Saat tänään teinipillua!’’, hän hihkaisi korvaasi.

Ihan kun et muutenkin olisi mielestäni idiootti, kuvotit minua nyt lisää, mutta nauroin silti hänelle kanssasi, hämmentynyttä naurua. Sisimmässäni olisin halunnut löydä virnuilevaa naamaasi.

Päätitte lähteä katselemaan onko muualle mitään menoa. Muiden lähtiessä pyörillä me kävelimme yhdessä muiden jäljessä. Äitisi soitti sinulle ja kysyi koska tulet kotiin, sanoit meneväsi ystäväsi luokse yöksi. Loppu matka taittui hiljaisena.

Kaikki muut olivat ottaneet jotain ja olivat siis pienessä hiprakassa. Siinä naurujen lomassa samainen idiootti jätkä tuli virnuilemaan minulle.

’’Ootteko te yhessä?’’, hän virnuilu ja vilkaisi minusta sinuun.

’’Ei’’, totesin hänelle päätäni pudistaen ja hieman hymyillen.

’’No mutta näin lähellä ettette oo..’’, hän hymähti tietäväisenä laittaen etusormen ja peukalon parin millin päähän toisistaan.

En näyttänyt kuinka hyvältä se tuntui kun hän sanoi niin vaan käänsin hänelle selkäni ja menin luoksesi.

Kehittelitte loistavan idean, päätitte että nyt lähtisimme tämän idiootti pojan luokse pilettämään, heillähän ei ollut vanhemmat kotona. Serkkuni huikkasi että minä menisin sinun kyydilläsi, saisin hänen kypäränsä ja muut menevät pyörillä, koska juoneena eivät pystyneet ajamaan. Lähdimme hakemaan mopoasi.

Se oli ensimmäinen kertani moposi kyydissä. Oli hämärää ja eteensä tuskin näki. Ajelimme hetken pyöräilijöiden rinnalla kunnes kaahasit heidän edelleen. Eräs tie oli kurainen, hiljensit vauhtia, säälit valkoista takkiani joka oli ylläni, vaikkei se paljoa auttanut, sen selkämys tuli täyteen pieniä kurapisteitä.

En ollut käynyt siellä ikinä ennen, enkä tunnistaisi sitä varmaan päivänvalossa. Muistan pihasta trampoliinin jossa pojat kävivät odotellessa pomppimassa ja itse talon hämärästi. Paikalla oli jo pari poikaa odottelemassa meitä kun saavuimme pihaan. Vihdoin muutkin tulivat ja pääsimme sisälle.

Jätin kenkäni oudon eteisen lattialle ja seurasin sinua.

Kävellessämme vasemmalla oli keittiö, josta muistan vain kaljapullot pöydällä. Vasemmalla avautui olohuone. Olohuoneesta muistan tv:n, sohvan jolla istuin, nojatuoli, säkkituoli keskellä lattiaa ja siinä taisi olla pöytäkin. Huomaamattani olin ajautunut yläkertaan. Olimme keskellä aulaa josta muistan tietokoneen pöytineen peremmällä, ovet wc:hen ja huoneisiin ja sohvan jonka äärellä oli pöytä.

Istuin siihen sohvalle kanssasi. Serkkuni ja hänen ja sinun fruittari-homo ystävä menivät käymään tietokoneella. Kuuntelin puolella korvalla heidän keskustelujaan Galleriassa olevista tytöistä jotka kommentoivat serkulleni ja kuolasivat hänen peräänsä. Ilokseni he kuitenkin lähtivät pian alakertaan. Jäimme kahden. Juttelimme niitä näitä ja pian löysimme pöydältä mielenkiintoisen pelin. Sen nimeä emme muistaneet, mutta siinä piti siirrellä laattoja niin että sai oikean kuvion. Sinä yritit selvittää sitä, et onnistunut. Minä kiusoittelevasti totesin, että ei ne miehet osaa. Että jos itse saisin kokeilla, ratkaisisin sen. Sinä tyrkkäsit pelin minulle ja minähän ratkaisin sen fiksuna tyttönä.

Harrastimme kinastelua useinkin, rakkaudestahan se hevonenkin potkii.

Alhaalta alkoi kuulua riemukasta laulua, muut olivat aloittaneet karaoken. Virnistellen kuuntelimme heidän lauluaan. Pian joku kyseli isoon ääneen että missä me olemme.

’’Yläkerrassa.’’, joku vastasi.

’’Jaa jaa..’’

’’Katotaan niin kohta joku tulee tänne..’’, sanoin sinulle ja tuijotimme molemmat oviaukkoon odottaen jonkun ryntäävän portaat ylös. Kukaan ei kuitenkaan tullut. Jossain vaiheessa sinä kävit wc:ssä.

Joku joko tuli hakemaan meidät alas muiden seuraan tai sitten päätimme itse mennä alas, mutta kuitenkin yhtäkkiä istuimme alhaalla. Talossa oli kaksi tyttöä minun lisäkseni. Toinen lauloi karaokea ja toisen viereen menin istumaan sohvalle. Sinä menit istumaan nojatuoliin.

Istuin siinä sohvalla tietäen etten ikimaailmassa olisi siellä jos sinäkään et olisi.

Juttelin muille ihmisille, mutta silti toivoin koko ajan että olisit istumassa vieressäni. Ihmisiä tuli ja meni, vierustoverini vaihtui useaan otteeseen.

Sinä nousit tuolistasi, en muista miksi. Kun olit istumassa siihen takaisin talon isäntä kiilasi edellesi ja istui siihen, jäit vailla istumapaikkaa. Hieman avuttomana seisoit siinä, kunnes serkkuni viittoi sinua lähemmäs. Hän istui säkkituolissa keskellä olohuonetta. Hän supisi jotain korvaasi ja muutkin pojat kuiskivat sinulle jotain. Olin kuin en olisi huomannut, vaikka oletin heidän puhuvan sinulle jotain minusta. En tiedä vieläkään mitä he sinulle sanoivat. Mutta tulit pian viereeni istumaan.

’’Sano sitten kun haluat kotiin.’’

’’Joo.’’, vastasin hymyillen ja iloisena siitä että istuit siinä vieressäni.

Joku istui toisella puolella sinua, joten istuit hyvin lähellä minua. Pojat saivat loisto idean, he päättivät mennä saunaan. Poika toiselta puoleltasi nousi ja ehdin jo pelätä että siirryt kauemmas minusta istumaan, mutta pysyit paikallasi. Luulin ettei ilta voisi sen paremmin mennä. Muut siirtyivät saunaan ja me jäimme kahden olohuoneeseen. Juttelimme niitä näitä ja samalla tekstailin ystäväni kanssa.

Kello näytti noin keskiyötä kun isäni soitti minulle. Hän kyseli missä olin ja käski tulla kotiin. En tahtonut vielä lähteä, mutta lupasin isälle tulla pian kotiin. Puhelun jälkeen nämä kaksi lausetta tulivat yhtä aikaa:

’’Mun pitää kohta mennä kotiin..’’

’’Vieläkö sää haluaisit seurustella mun kans?’’

Menin täysin lukkoon. Muistan kuinka katsoit minua olkasi yli. Ilmeesi on painunut mieleeni jokaista piirrettä myöten. En pystynyt sanomaan mitään ja käänsit katseesi pois. Vallitsi täysi hiljaisuus. Sain viestin ja vaihdoimme puheen aiheemme. Mielessäni kirveli koko ajan kysymyksesi, en voinut vastata enää näin jälkeenpäin siihen, se olisi ollut typerää. Enkä tiennyt miten ottaisin asian uudestaan esille. Kurkkuani kuivasi ja sisäisesti tärisin. Pian eräs poika tuli huoneeseen.

’’Anteeksi kun häiritsen herkkää hetkeänne..’’, hän otti jotain ja häipyi.

Kotvan kuluttua sinä kuitenkin katsoit taas minua ja kysyit miten on, tahdoinko vielä seurustella kanssasi. Tiesin sisimmässäni ne ainoat sanat:

’’TAHDON TIETENKIN!’’, mutten meinannut saada niitä ilmaan. Enkä saanutkaan, vaan vastasin typerästi:

’’Arvaa..’’

’’Et?’’

’’Joo.’’

’’Joo?’’

’’Joo.’’

’’Joo.’’

Upean sananvaihtomme jälkeen istuimme hetken hiljaa, kunnes kysyit että pitäisikö minun jo lähteä. Käännähdin kasvot minuun päin, olit hyvin, hyvin lähellä. Tiesin sisimmässäni että nyt pitäisi suudella, mutten jotenkin pystynyt siihen ja käänsin kasvojani pois ja sinä nousit päältäni pois.

Olit tai olimme unohtaneen ylös jotain ja lähdit hakemaan niitä. Samalla vastaan tuli yksi tytöistä. Pysäytin hänet ja katsoen silmiin.

’’Me ollaan nyt yhessä..’’, sain sanottua ja halasin häntä.

’’Onnea!’’, hän vastasi ja samassa sinä saavuitkin ylhäältä.

Kävelimme eteiseen laittamaan kenkiä. Eteiseen avautui myös saunasta ovi, missä pojan olivat innokkaasti saunomassa. Kuulin heidän ääniä, naurua. Laitoin epätavallisen kauan kenkiäni jalkoihin ja näin paljaiden jalkojen juoksevan edestäni. Samassa toinen ääni tokaisi ihan läheltä, ettei hän ajokkaan tulla. Nostin pääni ja hymyilin sinulle. Seurasin sinua ulko-ovelle, missä kohtasin näyn jota en olisi niin innokkaasti tahtonut nähdä.

Iljettävä, limainen kusipää, talon isäntä seisoi edessäni typerästi virnistellen, alasti. Hänen aran paikkansa peittivät kädet ja keskityin visusti katsomaan häntä kasvoihin ja seurasin nopeasti sinua ulos.

Sovimme että viet minut mopollasi pyöräni tykö. Siitä ajoin sen serkkuni pihalle ja sitten veit minut mopolla kotiin. Koko matkan ajan tunsin oloni oudoksi, en pystynyt käsittämään vielä illan tapahtumaa.

Jätit minut kotiin ja palasit itse muiden luokse. Kävelin typeränä sisälle. Istuin hetken siskoni sängyllä johon minut oli määrätty nukkumaan. Sitten nappasin takin, pistin kengät jalkaan ja hipsin ulos. Istuin sydän tykyttäen pöydällä ja yritin soittaa parhaille ystävilleni. He eivät vastanneet. Se ei ollut yllätys, kello oli jo yli keskiyön, mutta silti pieni pettymys valtasi minut. Olisin tahtonut päästä hehkuttamaan heille kaiken. Istuin vielä hetken ulkona, kunnes menin sisälle nukkumaan.

Aamulla heräsin kun ystäväni soitti minulle, selitin tohkeissani kaiken. Nousin ylös ja näin äidin menevän ulos kohti autoa. Äkillisestä mielijohteesta survoin kengät jalkaani ja juoksin hänen peräänsä. Äiti katsoi minua yllättyneenä kysyen että mikä nyt on. Kerrottuani asian äitini halasi minua. Isäni tuli viereen kummastelemaan.

’’Mitä nyt?’’

Tuntui typerältä sanoa asia isälle, mutta kerroin asian hymyillen hämilläni. Isääni en halannut jostain kumman syystä, vaan lähdin takaisin sisälle sisäistämättä vielä itsekkään asiaa täysin.

Pian on 5kk yhteistä taivalta täynä. :)

Suloinen pieni ruskea ankka lipuu eteenpäin pienessä lammessa. Lampi on tyyni ja aurinko on laskussa, ilta herää eloon. Hämäryyden hiipiessä suloinen pieni ankka uskaltautuu esiin kaislikosta keskelle lammen avaruutta. Välillä se pyrähtää nopeammin eteenpäin polskuttaen. Välillä se taas menee rauhallisesti kelluen ja yhtäkkiä se saattaa aloittaa pienen mutkittelun. Joskus se saattaa pysähtyä paikoilleen pidemmäksikin aikaa.

Joskus ankka on punainen, toisinaan vihreä tai sininen. Yleensä ankka suosii lämpimän ruskean sävyä, jolloin ankka on kauneimmillaan. Joku ilta ankan höyhenpeite on erittäin runsas, seuraavana iltana se voi olla hyvin harva. Joka ilta ankka on erilainen.

On hiljaista, ankka on keskellä lampea katsellen ylöspäin. Pieni surullinen hymy kaartuu suupieliini ja suljen silmäni. Kuluu hetki, kunnes illan tyynen hiljaisuuden rikkoo hiljainen havina. Aukaisen hitaasti silmäni, ruskea ankka on saanut seuraa. Jokainen ilta se tulee odottamaan. Mutta aina toinen ankka ei pysähdy, nytkin se ohitti ruskean ankkani katsomattakaan häneen. Ruskea ankka odottaa kunnes toinen ankka on kokonaan pois näkyvistä. Sitten se lähtee liikkeelle, ensin se uiskentelee rauhallisesti lammen ympäri, kunnes se yhtäkkiä alkaa räpiköidä vimmatusti lammen keskellä. Haluaisin auttaa ankkaa, mutta seison vain paikallani katsellen, en voi tehdä mitään. Ankka rauhoittuu ja lähtee mutkitellen luokseni, kunnes kääntyy poispäin. Jälleen ankka ui pois, takaisin lammen kaislikon uumeniin.

Rakastan ankkaa, sen muuttuvuus samalla kiehtoo kuin pelottaa minua. Eilen illalla ankan lähdettyä tunsin sen. Tänään palattuani, ankka oli minulle tuttu, mutta silti niin tuntematon. Nyt luulen tuntevani sen taas, mutta huominen pelottaa. Huomenna ankka on taas erilainen, en tunne sitä enää. Se muuttuu koko ajan, enkä minä pysy mukana.

Pää pyörii niin täynä ajatuksia, etten edes tiedä mistä alottaisin..

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään ''mitä minulle kuuluu?''. Tässä minä nyt pysähdyin ja mietin. Valehtelisin, jos sanoisin -hyvää. Valehtelisin jos sanoisin -huonoa. Valehtelisin jos sanoisin -ihan ok. Tämähän meni nyt ihan sekavaksi, mitä minulle siis kuuluu?

'Omistan' paljon ystäviä ja kavereita. Joidenki kanssa olen enemmän ja toisten vähemmän, luonnollisesti.

Ennen minulla oli yksi paras ystävä. Hän oli se kaikkein läheisin ja tärkein. Tuntui että olimme puolet toisistamme, ei toista ilman toista. Me ajattelimme niin, muut ajattelivat niin. Tunsimme toisemme läpikotaisin, muita ei tarvittu. Emme tarvinneet sanoja ymmärtääksemme toisiamme. Meillä oli hauskaa yhdessä, ajatusmaailmamme niin samanlaiset. Emme _riidelleet koskaan_. Pientä kinaa, mutta se unohtui parissa minuutissa. Olimme kavereita eskarista noin kolmosluokalle. Kolmosluokasta vitosluokalle olimme ystäviä. Vitosluokalta kasiluokkalle olimme parhaatystävät. Nyt, kasiluokka on ohi. On kesäloma. Pian alkaa koulu. Olemme erkantuuneet. Emme ole riidelleet, emme mitään sellaista. Se vain on.. loppunut.

Kai se alkoi näkymään selvemmin talvella. Saimme uusia ystäviä, joihin tutustuimme ja heistä tuli osasta hyvin läheisiä, oli kiva saada erilaisia ystäviä, kaikki uusi on minusta mielenkiintoista. Silloin tutustuin enemmän erääseen henkilöön, meistä tuli kaverit, ystävät, pian hyvätystävät ja ajoittain hän kertoi minulle että olen hänen parasystävänsä. Itse olin hieman hämmentynyt, hän oli minulle hyväystävä ja rakas, läheinen. Aloin huomata että välillä hän tuntui minulle läheisemmältä kuin parasystäväni. Se oli outoa. Aloin viettämään aikaa enemmän siis uuden ystäväni kanssa.

Parasystäväni, en osaa sanoa mistä se johtuu, mutta hän jotenkin sulkeutui, enää en saanut tietää ensimmäiseksi sillä sekunnilla hänen asioistaan. Hieman kai loukkaannuin ja tulin surulliseksi, kun huomasin monen muun tietävän hänen asioistaan enemmän ja aikaisemmin kuin minä. Itse kerroin vielä ensimmäiseksi hänelle kaiken. Pian mua alkoi ärsyttää, alkoi tuntumaan että jos hän ei kerro minulle omia asioitansa, ei häntäkään kiinnosta minun asiani. Vähensin kertomista nii henkilökohtaisista asioista hänelle. Huomasimme molemmat nyt, että olemme viettäneet aikaa vähemmän yhdessä. Puhuimme asiasta. Yritimme sopia tapaamisia ja nähdä toisiamme, mutta homma tuntui väkinäiseltä. Se on jäänyt. Nykyään emme näe paljoa kahden, aina on joitain muita mukana, ja niinkään emme näi kuin noin kerran parissa viikossa ja yleensä silloinkin vilaukselta. Kai olemme molemmat sisäistäneet asian, ok..

Talven aikoihin minulle muodostui myös poika. Aikaisemminkin meillä oli ollut juttua, mutta nyt se syveni entisestään. Pian aloimme jopa seurustella ja hän vei yhä enempi aikaa minulta. Hänestä tuli yhä tärkeämpi minulle. Nyt hän on syrjäyttänyt oikeastaan ystäväni, ja on minulle ehdoton ykkönen. Kesälomalla olen viettänyt suurimman osan aikaani hänen kanssaan. Jos häntä ei olisi minulla, en tiedä miten jaksaisin. Hän on ihminen joka saa hymyn huulilleni, kun tiedän että näen hänet tänään, olo on onnellinen. Hänen seurassaan en muista mieltäni painavia asioita, keskityn vain hänen läheisyyteensä ja sen mukana tulevaan onnellisuuteen.

Eli tässä jokin aikaa sitten olisin voinut sanoa tämän talvella saadun uuden ystävän, olevan parasystäväni, tai toinen heistä. Mutta en enään. Tiedän olevani vielä hänen parasystävänsä (tai oletan niin), mutta ei, hän ei ole minun. Aina hänellä on ollut joitain luonteenpiirteitä jotka ärsyttävät minua, kaikissahan niitä on. Hän on ehkä hieman itsekäs. Hän on hieman pyöreähkö ja epävarma itsestään. Hän kertoi itsetuntonsa paranevan, kun rupesi kaveeraamaan kanssani. Tulin tavallaan ylpeäksi, mutta samalla jotenkin hämmentyneeksi, en tiennyt vaikuttavani muihin ihmisiin niin. Talvella meillä oli erittäin samanlainen ajatusmaailma, uneksimme prinsseistä ja kaikesta ihanasta romantiikasta. Tyttöjen juttuja.

Nykyään hän on yhä enemmän muuttunut, huonompaan suuntaan. Olemme puhuneet asiasta muiden ystävieni kanssa, tämä suunta, mihin hän on muuttumassa, ei sovi hänelle. Ihan kuin hän yrittäisi olla jotain mitä ei ole. Ja samalla olen alkanut karsastaan häntä muutenkin, meidän ajatukset ei mene niin yksiin. Hän on täysin kokematon oikeastaan seurustelus, pojista..En voi kerskua että itselläni olisi kokemusta oikein olan takaa, ja olen oikeastaan ylpeä ettei ole, ehdin saada sitä myöhemminkin. Mutta kokemustani on sen verran, että olen hyvin intiiminen ollut. Joten en voi puhua hänen kanssaan oikeastaan niistä asioista, jotka on mun elämään tullut nyt niin uusina, hämmentävinä asioina, joista haluaisin puhua. Mutta hän ei ymmärrä, ei tiedä mitä sanoa ja tuntuu jopa, ettei häntä kiinnosta. Minun pitäisi aina olla kuuntelemassa hänen juttujaan, mutta hänellä ei ole aikaa kuunnella minun murheitani ja ilojani. Eli toisaalta, tahtoisin vähentää hänen kanssaan olemista, mutten ole ihmisiä, jotka voivat noin vaan sanoa tai loukata toisia ihan miten vain. Asia häiritsee, koska olen ruvennut puhumaan hänestä pahaa seläntakana ja tunnen syyllisyyttä tehdessäni ystävistäni niin.

Nyt taas olen ruvennut viettämään aikaani erään toisen ystävän kanssa. Ensin se hämmästytti, tuntui ettei meillä olisi paljon yhteistä. Olemme ajatuksiltamme hieman erilaisia. Mutta koko kesänä, olen viettänyt hänen kanssaan aikaa enemmän kuin muiden, olemme ystävysteneet paljon. Tiedän ettei hänestä voisi koskaan tulla minulle sitä parasta kaveria, sitä ainutta. Olemme ruvenneet avautumaan toisillemme, hänkin minulle. Hän on kertonut/vuodattanut minulle asioita, joista ei ole muille puhunut.

Siinä on ominaisuus mistä olen tavalla tai toisella ylpeä itsessäni. Jokin minussa kai saa ihmiset avautumaan minulle. Moni ihminen, johon olen vasta vähän tutustunut tai muuta, purkautuu minulle aika vaikeistakin asioista, asioista joita he häpeävät. Tykkään kuunnella muiden ihmisen huolia ja auttaa. Tunnen itseni 'tärkeäksi' kun joku uskoutuu minulle. Näin on aika monesta. Moni on sanonut, että minuun on helppo tutustua. Olen siis iloinen ihminen, rento ja otan aika avosylin vastaan ihmisä. Juttelen itse heille itsestäni, kerron asioita ja olen valmis kuuntelemaan. Mutta tavallaan ikäväkseni olen huomannut, että näin ollessani, moni ihminen 'tarrautuu' minuun. Ehkä jopa liian moni ihminen, on lyhyen ajan sisällä, kertonut minulle kuin tärkeä heille olen, miten oon antanu valoa niiden elämään, kuinka ne on onnellisia kun ovat tustustuneet minuun ja musta on tullu osa heidän elämäänsä. Ja näin ollen mua revitään moneen suuntaan. En voi olla kaikille se ainut. Samalla tunne siitä, että olen heille niin 'tärkeä', saa minut ahdistuneeksi. En osaa sanoa ihmisille rumasti, se on totta. En osaa loukata niitä tahallisesti. Olen liian empaattinen ihminen. Tiedän miltä se tuntuu ja pelkään että mulle tehdään niin, joten en voi tehdä niin toisille. (Kohtele muita niinkuin tahtoisit muiden kohtelevan sinua) Joten yritän sitte juosta kaikkien kanssa, vakuuttaa kuinka hekin ovat minulle tärkeitä.. Pääni räjähtää.

Tiedän olevani muuttunut entisestä. Tai en oikeastaan, olen lopettanut yhä enemmän esittämästä jotain mitä en ole. Entisen parhaanystäväni kanssa, olin niin vannoutunut juomista ja muuta vastaan (tupakkaa). Olimme enemmän sellaisia 'kotihiiriä'. Edelleen olen tupakkaa vastaan henkeen ja vereen, mutta alkoholi, olen aina syvällä sisimmässäni hyväksynyt alkoholin käytön, pienessä määrin. Edelleenkään en hyväksy sitä, että alaikäiset hyppäävät tuolla ryyppäämässä ''viittuuuhh oon niin gännisssh!''. Mutta se, että porukalla mennään mökille ja saunassa vähän maistellaan pari siideriä tai kaljaa on minusta ok. Mutta se, että päätettään 'nyt mennään ryyppäämään', on musta todellä typerää. Tiesin siis aina, että hyväksyisin tuon ja että itse voisin tehdä niin. Ystäväni kanssa, en niin voinut tehdä. Halusin illat pitkät notkua kaupungilla ja olla sellainen nuori. Ystäväni ei tästä innostunut. Hän lähti/lähtee aina joskus 9-10 aikaan viimeistään kotiin. Entiset lähimmät ystäväni olivat/ovat tämmöisiä, enemmän kotihiiriä, joten olen nyt ruvennut lähestymään enemmän niitä ystäviäni, jotka ovat kuin mitä minä haluan/olisin jos saisin olla mikä tuntuu parhaalta.

Eli tämä ystävä jonka kanssa olen ollut kesällä, on sellainen. Olemme monesti kahdestaan kaupungilla notkumme yms. Olen samalla ruvennut nyt olemaan enemmän entisen hyvänystäväni kanssa taas. Kolmestaan meillä on ollut tosi hauskaa nytte, ja olemme menossa mökille nytten. Jos saan, se taitaa olla ensimmäinen kertani sitten, kun juon ne pari sauna siideriä. Katsotaan nyt. Tiedän potevani huonoa omatuntoa siitä sitten, olen tämmöinen. Se on tullut jotenki entisen parhaanystäni kautta, hän on niin puhtoinen ja hyvin kasvatettu, niin kiltti. Ei siinä pahaa, minäkin olen kiltti, mutten koskaan niin. Perheeni on ihan erilainen, isosiskoni on kunnon pilettäjä yms. Poikaystävänikin on enemmän tämmöinen 'kyläluuha' siis. Hän ei ryyppää, eikä polta. Se on kaks perusasiaa mitkä vaadin pojilta, ei päihteitä. Tosin sen pienen maistelun hyväksyn.

Olen siis muuttumassa, ja tiedän sen. Minusta on tulossa enemmän itsenäisempi. Ajatus pelottaa ja ahdistaa samalla. Tunnen oloni.. oudoksi. Ennen en ollut kokonainen ilman parastaystävääni, nyt olen. Eniten muutoksen varmaan pukkasi liikkeelle poikaystäväni (tietämättään siis). Hänen kanssaan olemme jotenkin henkisesti vanhentuneet myös ja samalla tunnen muutenki.. no, minusta on tullut esim. siistimpi (ennen inhosin siivousta, huoneeni oli sikolätti, nyt se on oikeastaan aina siisti, siivoan sitä jatkuvasti) yms. Haaveilen siitä että pääsisin pois täältä, haluaisin muuttaa omaan kämppään ja hoitaa sitä itse. Ennen ajatus ois pelottanu ja olisin ollut varma etten pärjää. Mutta samalla pelkään, ettenhän mä yritä muuttaa itseäni jotenkin. Uusi sisustus huoneessa, uudenlaisia vaatteita, uusi ystäviä.. Kaikki muutos on jotenki niin ahdistavaa, vaikka sitä itse haluankin (tai ainakin luulen haluavani?).

Tiedän, että minulla on jokin ongelma. Ei niin iso ja valtava ehkä, mutta kuitenkin. Tämän vuoden alussa (-07) mulle on tullu kausia, että olen masentunut. Nykyään itken enemmän ja helpommin kuin ennen. Eli ilman poikaystävääni, en tiedä miksi jaksaisin nousta sängystä ylös, miksi jaksaisin hymyillä. Ei mun elämässä ois mitään sisältöä. Asia on pelottava, en mä halua olla riippuvainen jostain ihmisestä! Ja koko ajan tuntuu vaan että enemmän ja enemmän tarvitsen häntä. Kellään ihmisellä ei sais olla muhun sellaista valtaa, jos hän päättäisi jättää mut, mä murtuisin. Olen puhunut tästä masennuksesta ja muusta ystävilleni (joskus maaliskuun tienoilla oikeastaan). Nyt puhun siitä oikeastaan vain poikaystävälleni. Hän ymmärtää ja lupaa olla mun tukena, silti en mä voi kertoo sille ihan kaikkea mitä ajattelen. Ja kun suurin osa mun tunneaaltoista liittyy jotenki hänen. Olen mustasukkainen. Pienimmistäki asioista tulen mustasukkaiseksi, surulliseksi ja samalla vihaiseksi, itselleni. Itken sitten ja vihaan itseäni koska olen niin typerästä mustasukkainen, en siis kerro tai näytä tätä asiaa pojalle, ei ole syytä. Tiedän olevani typerä niissä asioista, joten voin sen antaa tavallaan olla. Sitten kun saan olla pojan kanssa, olen taas onnellinen. Pojalla on siis mahtava valta mun elämään, tietämättään.

Olin yötä ystävälläni nyt, siellä oli myös tämä toinen ystäväni, jonka kanssa olen ollut kesällä. Eli me 'kolme', joista puhuin. Tänä päivällä, kun toinen heistä oli lähtenyt sain nähdä, varmaan elämäni ensimmäistä kertaa toisen itkevän. Se oli mulle tavallaan tärkeä hetki, että hän tuli mun syliin, itki ja purki mulle tunnettaan. Mä kuuntelin ja lohdutin parhaani, sitähän mä yleensä teenkin. Olin täynä empatiaa, meinasin ruveta itkemään hänen kanssaan, mutta säästin kyyneleeni koti matkalle. Hänen kertoessaan asiaansa, tajusin taas kuinka hyvin mun elämässä jotkin asiat on. Tiedän oikeasti että mulla on päällisin puolin kaikki mahtavasti, mutta sisällähän se vika onkin! Itken monesti, mutten itsekkään tiedä tarkkaa syytä miksi. Mietin, että nyt jos joku tulisi kysymään että miksi itken, en osaisi vastata. Se vaan on se kaikki paha olo tuolla sisällä. Äitini on monesti kysynyt haluanko terapiaan vielä, onko mulla vielä paha olo. Vastaan että haluan ja on, mutta ei se ole vieläkään tehnyt asialle mitään. Ei kukaan näe päällepäin sitä mun tuskaa, en mä näytä sitä. Silloin kun pääsen yksin ajatuksieni kanssa, se on pahinta. Sillon ajatukset laukkaa. Eli oikeastaan mun pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain, etten kerkeisi murehtia asioitani (onkohan siinä syy, miksi tahtoisinkin luuhata tuolla kylillä ja tehdä kaikkia, mielummin kuin istua kotona? yritänkö mä paeta niitä ajatuksia.. en tiedä.).

Poikaystäväni kanssa olen puhunut, että kun koulut alkaa menen terveydenhoitajan luo puhumaan, että mitä kautta pääsisin jonkinmoiseen terapiaan. Ennen kesälomaakin mun oli tarkoitus mennä, mutta hänistin ja se jäi siihen. Koska välillä unohdan koko pahan olon, tuntuu kuin kaikki oliskin hyvin, eikä mitään hätää. Nyt tiedän että menen sinne vielä joskus. Samalla tahdon puhua nimittäin syömisestäni. Tiedän syöväni huonosti, sekin lähti tänä vuonna (-07). Syön pelkkiä herkkuja. Olen laiha, hyvin laiha, alipainoinen. Olen ollut aina. En harrasta liikuntaa enkä mitään, mutta laiha olen aina ollut, hyvin nirso syömään. Nykyään elän vain karkilla ja muulla herkulla. Asia on musertava, ja monesti olen pelännyt, että sairastuisin bulimiaan. En tahtoisi sairastua siihen, mutta jotenki se kalvaa mieltä, ettei se kovin kaukana olisi. Monesti mietin sitä oksentamista kun olen ahminut itseni täyteen herkkuja. Pari kertaa olen yrittänyt tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa, mutten ole saanut oksennusta tulemaan. Hyvä niin, ja meinaan hakeutua sinne terapiaan ennenkuin asiat pahenee.

Odotin koulun alkua noin kuukausi sitten jopa hyvin innokkaasti. Muistan ku halususin sen rytmin ja säännöllisyyden itselleni, sen että näkisin tyyppejä. Nyt en halua sinne. Koulussa ei ole ketään, kenen takia sinne tahtoisin. Näen omaa kultaani lomalla, paljon enemmän kuin sitten ku koulut alkaa. Siellä joudun kuuntelemaan typerää luokkaani, jonka kanssa menee hermot. Joudun katselemaan ärsyttäviä naamoja päivästä toiseen. Sitten tulee läksyt, kokeet ja tressi niistä. Ysi luokka, viimenen peruskouluvuosi, nyt täytyy panostaa numeroihin tosissaan! Ja sitten poikaystävälläni alkaa harkat. Harkat jotka vie sen arkipäivisistä melkein jokaisesta aikaa. Viikonloppuisin aikaa menee peleihin. Sitten molemmilla on läksyt ja kokeet, ystävät ja muut asiat. Pelkään, ettemme ehdi nähdä paljoa. Näen itseni istumassa yksin kotona ja odottamassa että hänen harkat loppuisi, että voisimme nähdä. Hän on se syy, miksi jaksan elää. Olemme puhuneet asiasta ja sovimme että näemme sitten suoraa koulun jälkeen oikeastaan, milloin hänellä on aikaa. Rakastan sitä että voimme puhua noista asioista ja hänkin on surullinen siitä ja toivoo että näemme silti vapaa-ajalla. Kuinka hän murehtii nyt lomilla jos emme näe pariin päivään ja kuinka hänellä on ikävä. Se on ihanaa.

Ainut asia mistä en pidä, on pojan kaverit. Voin sanoa että poikaystävälläni ei ole maailman vahvin itsetunto, muttei se ole ihmekkään kun hänen kaverinsa ovat sellaisia kunnon fruittareita, jotka kulkevat nenäpystyssä ja alistavat muita! He morkkaavat vain muita ja pitävät itseään niin komeina. Inhottavaa! On hänellä toki muitakin ystäviä, mutta ne parhaatystävät ovat tuollaisia, en ymmärrä miksi hän on heidän kanssaan. Mutta yhä vähemmän hän on, enemmän minun kanssani, mikä on mielestäni suloista, kun hän uskaltaa jo sanoa ''ei'' jos he yrittävät pyytää häntä johonkin ja poika haluaa olla kanssani. Ihan suoraan en ole vielä pojalle tästä puhunut, mutta vielä joskus siitä sanon hänelle ja hänen kavereillensakkin sanon vielä joskus ihan suorat sanat. En kestä katsoa vierestä, kun hänen ystävänsä nälvivät. Pojasta tulee niin epävarmempi ja nöyrempi, kun hänen ''ystävänsä'' ovat läsnä, sen huomaa ja säälin häntä jopa. Hän saisi niin paljon parempia ystäviä, oikeita ystäviä..

Nyt olen purkanut toistaiseksi suurimman osan menneisyydestä (puolivuotta taaksepäin) tämänhetkisiin ajatuksiini. Nyt olo on hieman tyhjä, rakastan kirjoittamista ja sitä kun saan purkaa asiani. Todennäköisesti kun seuraava tunnekuohu, iloinen ja surullinen tulee, kirjoitettavaa tulee taas niin paljon lisää. Tiedän sen, etten voi puhua omille lähimmäisilleni varsinkaan, niin hyvin mikä mua vaivaa. Yritän vihjailla siitä, mutta suoraan en pysty sanomaan, koska en ole siitä ihan varma itsekkään. Jotain kautta vaan yritän vihjailla, että tarvitsen apua.. He eivät sitä ymmärrä. Haluaisin sanoa niin rakkailleni, kunka tärkeitä he ovat minulle. Ilman heitä en jaksaisi elää. Mutta nyt tuntuu koko ajan, että niin tärkeiden ihmisten määrä vähentyy.. se vähentyy siihen yhteen ainoaan ihmiseen, poikaan, jota pikkuhiljaa pelkään jo rakastavani (se on niin vahva sana)..