Suloinen pieni ruskea ankka lipuu eteenpäin pienessä lammessa. Lampi on tyyni ja aurinko on laskussa, ilta herää eloon. Hämäryyden hiipiessä suloinen pieni ankka uskaltautuu esiin kaislikosta keskelle lammen avaruutta. Välillä se pyrähtää nopeammin eteenpäin polskuttaen. Välillä se taas menee rauhallisesti kelluen ja yhtäkkiä se saattaa aloittaa pienen mutkittelun. Joskus se saattaa pysähtyä paikoilleen pidemmäksikin aikaa.

Joskus ankka on punainen, toisinaan vihreä tai sininen. Yleensä ankka suosii lämpimän ruskean sävyä, jolloin ankka on kauneimmillaan. Joku ilta ankan höyhenpeite on erittäin runsas, seuraavana iltana se voi olla hyvin harva. Joka ilta ankka on erilainen.

On hiljaista, ankka on keskellä lampea katsellen ylöspäin. Pieni surullinen hymy kaartuu suupieliini ja suljen silmäni. Kuluu hetki, kunnes illan tyynen hiljaisuuden rikkoo hiljainen havina. Aukaisen hitaasti silmäni, ruskea ankka on saanut seuraa. Jokainen ilta se tulee odottamaan. Mutta aina toinen ankka ei pysähdy, nytkin se ohitti ruskean ankkani katsomattakaan häneen. Ruskea ankka odottaa kunnes toinen ankka on kokonaan pois näkyvistä. Sitten se lähtee liikkeelle, ensin se uiskentelee rauhallisesti lammen ympäri, kunnes se yhtäkkiä alkaa räpiköidä vimmatusti lammen keskellä. Haluaisin auttaa ankkaa, mutta seison vain paikallani katsellen, en voi tehdä mitään. Ankka rauhoittuu ja lähtee mutkitellen luokseni, kunnes kääntyy poispäin. Jälleen ankka ui pois, takaisin lammen kaislikon uumeniin.

Rakastan ankkaa, sen muuttuvuus samalla kiehtoo kuin pelottaa minua. Eilen illalla ankan lähdettyä tunsin sen. Tänään palattuani, ankka oli minulle tuttu, mutta silti niin tuntematon. Nyt luulen tuntevani sen taas, mutta huominen pelottaa. Huomenna ankka on taas erilainen, en tunne sitä enää. Se muuttuu koko ajan, enkä minä pysy mukana.