Pää pyörii niin täynä ajatuksia, etten edes tiedä mistä alottaisin..

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään ''mitä minulle kuuluu?''. Tässä minä nyt pysähdyin ja mietin. Valehtelisin, jos sanoisin -hyvää. Valehtelisin jos sanoisin -huonoa. Valehtelisin jos sanoisin -ihan ok. Tämähän meni nyt ihan sekavaksi, mitä minulle siis kuuluu?

'Omistan' paljon ystäviä ja kavereita. Joidenki kanssa olen enemmän ja toisten vähemmän, luonnollisesti.

Ennen minulla oli yksi paras ystävä. Hän oli se kaikkein läheisin ja tärkein. Tuntui että olimme puolet toisistamme, ei toista ilman toista. Me ajattelimme niin, muut ajattelivat niin. Tunsimme toisemme läpikotaisin, muita ei tarvittu. Emme tarvinneet sanoja ymmärtääksemme toisiamme. Meillä oli hauskaa yhdessä, ajatusmaailmamme niin samanlaiset. Emme _riidelleet koskaan_. Pientä kinaa, mutta se unohtui parissa minuutissa. Olimme kavereita eskarista noin kolmosluokalle. Kolmosluokasta vitosluokalle olimme ystäviä. Vitosluokalta kasiluokkalle olimme parhaatystävät. Nyt, kasiluokka on ohi. On kesäloma. Pian alkaa koulu. Olemme erkantuuneet. Emme ole riidelleet, emme mitään sellaista. Se vain on.. loppunut.

Kai se alkoi näkymään selvemmin talvella. Saimme uusia ystäviä, joihin tutustuimme ja heistä tuli osasta hyvin läheisiä, oli kiva saada erilaisia ystäviä, kaikki uusi on minusta mielenkiintoista. Silloin tutustuin enemmän erääseen henkilöön, meistä tuli kaverit, ystävät, pian hyvätystävät ja ajoittain hän kertoi minulle että olen hänen parasystävänsä. Itse olin hieman hämmentynyt, hän oli minulle hyväystävä ja rakas, läheinen. Aloin huomata että välillä hän tuntui minulle läheisemmältä kuin parasystäväni. Se oli outoa. Aloin viettämään aikaa enemmän siis uuden ystäväni kanssa.

Parasystäväni, en osaa sanoa mistä se johtuu, mutta hän jotenkin sulkeutui, enää en saanut tietää ensimmäiseksi sillä sekunnilla hänen asioistaan. Hieman kai loukkaannuin ja tulin surulliseksi, kun huomasin monen muun tietävän hänen asioistaan enemmän ja aikaisemmin kuin minä. Itse kerroin vielä ensimmäiseksi hänelle kaiken. Pian mua alkoi ärsyttää, alkoi tuntumaan että jos hän ei kerro minulle omia asioitansa, ei häntäkään kiinnosta minun asiani. Vähensin kertomista nii henkilökohtaisista asioista hänelle. Huomasimme molemmat nyt, että olemme viettäneet aikaa vähemmän yhdessä. Puhuimme asiasta. Yritimme sopia tapaamisia ja nähdä toisiamme, mutta homma tuntui väkinäiseltä. Se on jäänyt. Nykyään emme näe paljoa kahden, aina on joitain muita mukana, ja niinkään emme näi kuin noin kerran parissa viikossa ja yleensä silloinkin vilaukselta. Kai olemme molemmat sisäistäneet asian, ok..

Talven aikoihin minulle muodostui myös poika. Aikaisemminkin meillä oli ollut juttua, mutta nyt se syveni entisestään. Pian aloimme jopa seurustella ja hän vei yhä enempi aikaa minulta. Hänestä tuli yhä tärkeämpi minulle. Nyt hän on syrjäyttänyt oikeastaan ystäväni, ja on minulle ehdoton ykkönen. Kesälomalla olen viettänyt suurimman osan aikaani hänen kanssaan. Jos häntä ei olisi minulla, en tiedä miten jaksaisin. Hän on ihminen joka saa hymyn huulilleni, kun tiedän että näen hänet tänään, olo on onnellinen. Hänen seurassaan en muista mieltäni painavia asioita, keskityn vain hänen läheisyyteensä ja sen mukana tulevaan onnellisuuteen.

Eli tässä jokin aikaa sitten olisin voinut sanoa tämän talvella saadun uuden ystävän, olevan parasystäväni, tai toinen heistä. Mutta en enään. Tiedän olevani vielä hänen parasystävänsä (tai oletan niin), mutta ei, hän ei ole minun. Aina hänellä on ollut joitain luonteenpiirteitä jotka ärsyttävät minua, kaikissahan niitä on. Hän on ehkä hieman itsekäs. Hän on hieman pyöreähkö ja epävarma itsestään. Hän kertoi itsetuntonsa paranevan, kun rupesi kaveeraamaan kanssani. Tulin tavallaan ylpeäksi, mutta samalla jotenkin hämmentyneeksi, en tiennyt vaikuttavani muihin ihmisiin niin. Talvella meillä oli erittäin samanlainen ajatusmaailma, uneksimme prinsseistä ja kaikesta ihanasta romantiikasta. Tyttöjen juttuja.

Nykyään hän on yhä enemmän muuttunut, huonompaan suuntaan. Olemme puhuneet asiasta muiden ystävieni kanssa, tämä suunta, mihin hän on muuttumassa, ei sovi hänelle. Ihan kuin hän yrittäisi olla jotain mitä ei ole. Ja samalla olen alkanut karsastaan häntä muutenkin, meidän ajatukset ei mene niin yksiin. Hän on täysin kokematon oikeastaan seurustelus, pojista..En voi kerskua että itselläni olisi kokemusta oikein olan takaa, ja olen oikeastaan ylpeä ettei ole, ehdin saada sitä myöhemminkin. Mutta kokemustani on sen verran, että olen hyvin intiiminen ollut. Joten en voi puhua hänen kanssaan oikeastaan niistä asioista, jotka on mun elämään tullut nyt niin uusina, hämmentävinä asioina, joista haluaisin puhua. Mutta hän ei ymmärrä, ei tiedä mitä sanoa ja tuntuu jopa, ettei häntä kiinnosta. Minun pitäisi aina olla kuuntelemassa hänen juttujaan, mutta hänellä ei ole aikaa kuunnella minun murheitani ja ilojani. Eli toisaalta, tahtoisin vähentää hänen kanssaan olemista, mutten ole ihmisiä, jotka voivat noin vaan sanoa tai loukata toisia ihan miten vain. Asia häiritsee, koska olen ruvennut puhumaan hänestä pahaa seläntakana ja tunnen syyllisyyttä tehdessäni ystävistäni niin.

Nyt taas olen ruvennut viettämään aikaani erään toisen ystävän kanssa. Ensin se hämmästytti, tuntui ettei meillä olisi paljon yhteistä. Olemme ajatuksiltamme hieman erilaisia. Mutta koko kesänä, olen viettänyt hänen kanssaan aikaa enemmän kuin muiden, olemme ystävysteneet paljon. Tiedän ettei hänestä voisi koskaan tulla minulle sitä parasta kaveria, sitä ainutta. Olemme ruvenneet avautumaan toisillemme, hänkin minulle. Hän on kertonut/vuodattanut minulle asioita, joista ei ole muille puhunut.

Siinä on ominaisuus mistä olen tavalla tai toisella ylpeä itsessäni. Jokin minussa kai saa ihmiset avautumaan minulle. Moni ihminen, johon olen vasta vähän tutustunut tai muuta, purkautuu minulle aika vaikeistakin asioista, asioista joita he häpeävät. Tykkään kuunnella muiden ihmisen huolia ja auttaa. Tunnen itseni 'tärkeäksi' kun joku uskoutuu minulle. Näin on aika monesta. Moni on sanonut, että minuun on helppo tutustua. Olen siis iloinen ihminen, rento ja otan aika avosylin vastaan ihmisä. Juttelen itse heille itsestäni, kerron asioita ja olen valmis kuuntelemaan. Mutta tavallaan ikäväkseni olen huomannut, että näin ollessani, moni ihminen 'tarrautuu' minuun. Ehkä jopa liian moni ihminen, on lyhyen ajan sisällä, kertonut minulle kuin tärkeä heille olen, miten oon antanu valoa niiden elämään, kuinka ne on onnellisia kun ovat tustustuneet minuun ja musta on tullu osa heidän elämäänsä. Ja näin ollen mua revitään moneen suuntaan. En voi olla kaikille se ainut. Samalla tunne siitä, että olen heille niin 'tärkeä', saa minut ahdistuneeksi. En osaa sanoa ihmisille rumasti, se on totta. En osaa loukata niitä tahallisesti. Olen liian empaattinen ihminen. Tiedän miltä se tuntuu ja pelkään että mulle tehdään niin, joten en voi tehdä niin toisille. (Kohtele muita niinkuin tahtoisit muiden kohtelevan sinua) Joten yritän sitte juosta kaikkien kanssa, vakuuttaa kuinka hekin ovat minulle tärkeitä.. Pääni räjähtää.

Tiedän olevani muuttunut entisestä. Tai en oikeastaan, olen lopettanut yhä enemmän esittämästä jotain mitä en ole. Entisen parhaanystäväni kanssa, olin niin vannoutunut juomista ja muuta vastaan (tupakkaa). Olimme enemmän sellaisia 'kotihiiriä'. Edelleen olen tupakkaa vastaan henkeen ja vereen, mutta alkoholi, olen aina syvällä sisimmässäni hyväksynyt alkoholin käytön, pienessä määrin. Edelleenkään en hyväksy sitä, että alaikäiset hyppäävät tuolla ryyppäämässä ''viittuuuhh oon niin gännisssh!''. Mutta se, että porukalla mennään mökille ja saunassa vähän maistellaan pari siideriä tai kaljaa on minusta ok. Mutta se, että päätettään 'nyt mennään ryyppäämään', on musta todellä typerää. Tiesin siis aina, että hyväksyisin tuon ja että itse voisin tehdä niin. Ystäväni kanssa, en niin voinut tehdä. Halusin illat pitkät notkua kaupungilla ja olla sellainen nuori. Ystäväni ei tästä innostunut. Hän lähti/lähtee aina joskus 9-10 aikaan viimeistään kotiin. Entiset lähimmät ystäväni olivat/ovat tämmöisiä, enemmän kotihiiriä, joten olen nyt ruvennut lähestymään enemmän niitä ystäviäni, jotka ovat kuin mitä minä haluan/olisin jos saisin olla mikä tuntuu parhaalta.

Eli tämä ystävä jonka kanssa olen ollut kesällä, on sellainen. Olemme monesti kahdestaan kaupungilla notkumme yms. Olen samalla ruvennut nyt olemaan enemmän entisen hyvänystäväni kanssa taas. Kolmestaan meillä on ollut tosi hauskaa nytte, ja olemme menossa mökille nytten. Jos saan, se taitaa olla ensimmäinen kertani sitten, kun juon ne pari sauna siideriä. Katsotaan nyt. Tiedän potevani huonoa omatuntoa siitä sitten, olen tämmöinen. Se on tullut jotenki entisen parhaanystäni kautta, hän on niin puhtoinen ja hyvin kasvatettu, niin kiltti. Ei siinä pahaa, minäkin olen kiltti, mutten koskaan niin. Perheeni on ihan erilainen, isosiskoni on kunnon pilettäjä yms. Poikaystävänikin on enemmän tämmöinen 'kyläluuha' siis. Hän ei ryyppää, eikä polta. Se on kaks perusasiaa mitkä vaadin pojilta, ei päihteitä. Tosin sen pienen maistelun hyväksyn.

Olen siis muuttumassa, ja tiedän sen. Minusta on tulossa enemmän itsenäisempi. Ajatus pelottaa ja ahdistaa samalla. Tunnen oloni.. oudoksi. Ennen en ollut kokonainen ilman parastaystävääni, nyt olen. Eniten muutoksen varmaan pukkasi liikkeelle poikaystäväni (tietämättään siis). Hänen kanssaan olemme jotenkin henkisesti vanhentuneet myös ja samalla tunnen muutenki.. no, minusta on tullut esim. siistimpi (ennen inhosin siivousta, huoneeni oli sikolätti, nyt se on oikeastaan aina siisti, siivoan sitä jatkuvasti) yms. Haaveilen siitä että pääsisin pois täältä, haluaisin muuttaa omaan kämppään ja hoitaa sitä itse. Ennen ajatus ois pelottanu ja olisin ollut varma etten pärjää. Mutta samalla pelkään, ettenhän mä yritä muuttaa itseäni jotenkin. Uusi sisustus huoneessa, uudenlaisia vaatteita, uusi ystäviä.. Kaikki muutos on jotenki niin ahdistavaa, vaikka sitä itse haluankin (tai ainakin luulen haluavani?).

Tiedän, että minulla on jokin ongelma. Ei niin iso ja valtava ehkä, mutta kuitenkin. Tämän vuoden alussa (-07) mulle on tullu kausia, että olen masentunut. Nykyään itken enemmän ja helpommin kuin ennen. Eli ilman poikaystävääni, en tiedä miksi jaksaisin nousta sängystä ylös, miksi jaksaisin hymyillä. Ei mun elämässä ois mitään sisältöä. Asia on pelottava, en mä halua olla riippuvainen jostain ihmisestä! Ja koko ajan tuntuu vaan että enemmän ja enemmän tarvitsen häntä. Kellään ihmisellä ei sais olla muhun sellaista valtaa, jos hän päättäisi jättää mut, mä murtuisin. Olen puhunut tästä masennuksesta ja muusta ystävilleni (joskus maaliskuun tienoilla oikeastaan). Nyt puhun siitä oikeastaan vain poikaystävälleni. Hän ymmärtää ja lupaa olla mun tukena, silti en mä voi kertoo sille ihan kaikkea mitä ajattelen. Ja kun suurin osa mun tunneaaltoista liittyy jotenki hänen. Olen mustasukkainen. Pienimmistäki asioista tulen mustasukkaiseksi, surulliseksi ja samalla vihaiseksi, itselleni. Itken sitten ja vihaan itseäni koska olen niin typerästä mustasukkainen, en siis kerro tai näytä tätä asiaa pojalle, ei ole syytä. Tiedän olevani typerä niissä asioista, joten voin sen antaa tavallaan olla. Sitten kun saan olla pojan kanssa, olen taas onnellinen. Pojalla on siis mahtava valta mun elämään, tietämättään.

Olin yötä ystävälläni nyt, siellä oli myös tämä toinen ystäväni, jonka kanssa olen ollut kesällä. Eli me 'kolme', joista puhuin. Tänä päivällä, kun toinen heistä oli lähtenyt sain nähdä, varmaan elämäni ensimmäistä kertaa toisen itkevän. Se oli mulle tavallaan tärkeä hetki, että hän tuli mun syliin, itki ja purki mulle tunnettaan. Mä kuuntelin ja lohdutin parhaani, sitähän mä yleensä teenkin. Olin täynä empatiaa, meinasin ruveta itkemään hänen kanssaan, mutta säästin kyyneleeni koti matkalle. Hänen kertoessaan asiaansa, tajusin taas kuinka hyvin mun elämässä jotkin asiat on. Tiedän oikeasti että mulla on päällisin puolin kaikki mahtavasti, mutta sisällähän se vika onkin! Itken monesti, mutten itsekkään tiedä tarkkaa syytä miksi. Mietin, että nyt jos joku tulisi kysymään että miksi itken, en osaisi vastata. Se vaan on se kaikki paha olo tuolla sisällä. Äitini on monesti kysynyt haluanko terapiaan vielä, onko mulla vielä paha olo. Vastaan että haluan ja on, mutta ei se ole vieläkään tehnyt asialle mitään. Ei kukaan näe päällepäin sitä mun tuskaa, en mä näytä sitä. Silloin kun pääsen yksin ajatuksieni kanssa, se on pahinta. Sillon ajatukset laukkaa. Eli oikeastaan mun pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain, etten kerkeisi murehtia asioitani (onkohan siinä syy, miksi tahtoisinkin luuhata tuolla kylillä ja tehdä kaikkia, mielummin kuin istua kotona? yritänkö mä paeta niitä ajatuksia.. en tiedä.).

Poikaystäväni kanssa olen puhunut, että kun koulut alkaa menen terveydenhoitajan luo puhumaan, että mitä kautta pääsisin jonkinmoiseen terapiaan. Ennen kesälomaakin mun oli tarkoitus mennä, mutta hänistin ja se jäi siihen. Koska välillä unohdan koko pahan olon, tuntuu kuin kaikki oliskin hyvin, eikä mitään hätää. Nyt tiedän että menen sinne vielä joskus. Samalla tahdon puhua nimittäin syömisestäni. Tiedän syöväni huonosti, sekin lähti tänä vuonna (-07). Syön pelkkiä herkkuja. Olen laiha, hyvin laiha, alipainoinen. Olen ollut aina. En harrasta liikuntaa enkä mitään, mutta laiha olen aina ollut, hyvin nirso syömään. Nykyään elän vain karkilla ja muulla herkulla. Asia on musertava, ja monesti olen pelännyt, että sairastuisin bulimiaan. En tahtoisi sairastua siihen, mutta jotenki se kalvaa mieltä, ettei se kovin kaukana olisi. Monesti mietin sitä oksentamista kun olen ahminut itseni täyteen herkkuja. Pari kertaa olen yrittänyt tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa, mutten ole saanut oksennusta tulemaan. Hyvä niin, ja meinaan hakeutua sinne terapiaan ennenkuin asiat pahenee.

Odotin koulun alkua noin kuukausi sitten jopa hyvin innokkaasti. Muistan ku halususin sen rytmin ja säännöllisyyden itselleni, sen että näkisin tyyppejä. Nyt en halua sinne. Koulussa ei ole ketään, kenen takia sinne tahtoisin. Näen omaa kultaani lomalla, paljon enemmän kuin sitten ku koulut alkaa. Siellä joudun kuuntelemaan typerää luokkaani, jonka kanssa menee hermot. Joudun katselemaan ärsyttäviä naamoja päivästä toiseen. Sitten tulee läksyt, kokeet ja tressi niistä. Ysi luokka, viimenen peruskouluvuosi, nyt täytyy panostaa numeroihin tosissaan! Ja sitten poikaystävälläni alkaa harkat. Harkat jotka vie sen arkipäivisistä melkein jokaisesta aikaa. Viikonloppuisin aikaa menee peleihin. Sitten molemmilla on läksyt ja kokeet, ystävät ja muut asiat. Pelkään, ettemme ehdi nähdä paljoa. Näen itseni istumassa yksin kotona ja odottamassa että hänen harkat loppuisi, että voisimme nähdä. Hän on se syy, miksi jaksan elää. Olemme puhuneet asiasta ja sovimme että näemme sitten suoraa koulun jälkeen oikeastaan, milloin hänellä on aikaa. Rakastan sitä että voimme puhua noista asioista ja hänkin on surullinen siitä ja toivoo että näemme silti vapaa-ajalla. Kuinka hän murehtii nyt lomilla jos emme näe pariin päivään ja kuinka hänellä on ikävä. Se on ihanaa.

Ainut asia mistä en pidä, on pojan kaverit. Voin sanoa että poikaystävälläni ei ole maailman vahvin itsetunto, muttei se ole ihmekkään kun hänen kaverinsa ovat sellaisia kunnon fruittareita, jotka kulkevat nenäpystyssä ja alistavat muita! He morkkaavat vain muita ja pitävät itseään niin komeina. Inhottavaa! On hänellä toki muitakin ystäviä, mutta ne parhaatystävät ovat tuollaisia, en ymmärrä miksi hän on heidän kanssaan. Mutta yhä vähemmän hän on, enemmän minun kanssani, mikä on mielestäni suloista, kun hän uskaltaa jo sanoa ''ei'' jos he yrittävät pyytää häntä johonkin ja poika haluaa olla kanssani. Ihan suoraan en ole vielä pojalle tästä puhunut, mutta vielä joskus siitä sanon hänelle ja hänen kavereillensakkin sanon vielä joskus ihan suorat sanat. En kestä katsoa vierestä, kun hänen ystävänsä nälvivät. Pojasta tulee niin epävarmempi ja nöyrempi, kun hänen ''ystävänsä'' ovat läsnä, sen huomaa ja säälin häntä jopa. Hän saisi niin paljon parempia ystäviä, oikeita ystäviä..

Nyt olen purkanut toistaiseksi suurimman osan menneisyydestä (puolivuotta taaksepäin) tämänhetkisiin ajatuksiini. Nyt olo on hieman tyhjä, rakastan kirjoittamista ja sitä kun saan purkaa asiani. Todennäköisesti kun seuraava tunnekuohu, iloinen ja surullinen tulee, kirjoitettavaa tulee taas niin paljon lisää. Tiedän sen, etten voi puhua omille lähimmäisilleni varsinkaan, niin hyvin mikä mua vaivaa. Yritän vihjailla siitä, mutta suoraan en pysty sanomaan, koska en ole siitä ihan varma itsekkään. Jotain kautta vaan yritän vihjailla, että tarvitsen apua.. He eivät sitä ymmärrä. Haluaisin sanoa niin rakkailleni, kunka tärkeitä he ovat minulle. Ilman heitä en jaksaisi elää. Mutta nyt tuntuu koko ajan, että niin tärkeiden ihmisten määrä vähentyy.. se vähentyy siihen yhteen ainoaan ihmiseen, poikaan, jota pikkuhiljaa pelkään jo rakastavani (se on niin vahva sana)..